lauantai 24. joulukuuta 2016

Joulukorttikuvan otto (behind the scenes)

Pakollinen joulukorttikuva ei ole Yetille mikään mieluinen nakki eikä se sitä peittele. Yeti katsoi tarkoituksella kaikkialle muualle kuin kameraan päin ja osasi vakuuttavasti esittää masentunutta ja vielä silmät kiinni. Edes lentävät namit eivät saaneet Yetiä nostamaan päätään.









Iloista joulua ja hyvää uutta vuotta kaikille!



torstai 13. lokakuuta 2016

Kesävaellus Lapissa

Lähdimme melko ex tempore poikaystävän kanssa viikon vaellukselle elokuussa. Vaelluskohteeksi valikoitui Pohjois-Suomessa sijaitseva Urho Kekkosen kansallispuisto. Ennen lähtöä kävimme ostamassa UKK:n kartan ja ruuat kuudeksi päiväksi. Ostimme valmiita ateria-ratkaisuja (kuten pastoja ja patoja joihin tarvitsi lisätä vain veden), nuudeleita, fettucinia, puurohiutaleita ja lisäksi kuivasimme reissua varten jauhelihaa. Ostimme myös joitain välineitä ja tarvikkeita, mutta suurimman osan saimme lainaksi poikaystävän perheeltä. Kävimme myös lainaamassa kirjastosta äänikirjoja pitkää automatkaa varten.

Ajomatka kesti noin 13 tuntia pysähdyksineen. Pääsimme perille Kiilopäähän myöhään illalla, mutta lähdimme kuitenkin kävelemään neljän kilometrin matkan ensimmäiselle autiotuvalle, jonka lähellä yövyimme teltassa. Aamulla meitä odotti ikävä kylmyys ja sade. Pakkasimme kuitenkin reippaasti kamat ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti Suomunruoktua. Pidimme retken ensimmäisen lounastauon Suomunlatvan laavulla.



Matkamme jatkui Suomunruoktulle, jonne jätimme rinkat ja poikkesimme kevyemmällä varustuksella Kopsusjärvelle ja takaisin. Söimme Kopsusjärven nuotiopaikalla hyvää tex mex pataa nuudelien kera.



Minä kuvasin kukkasia samalla kun poikaystävä kalasti - tällä kertaa ei napannut, vaikka pinnassa kävikin paljon kaloja.


Palasimme retkeltämme takaisin Suomunruoktuun, jossa pääsimme suorittamaan ensimmäisen joen ylityksemme. Vesi oli kylmää, mutta onneksi olimme ottaneet crocsit mukaan, niin ylitys oli melkein ihan mukava. Teimme ylityksen tämän komean tuvan kohdalla, joka oli aikoinaan kultamiesten rakentama sauna, mutta sittemmin museoitu autiotupa. Päätimme olla yöpymättä Suomunruoktussa ja jatkoimme matkaa Aitalammelle, jossa yövyimme teltassa.


Matkalla yöpymispaikalle minäkin intouduin vähän heittelemään ja saimme kummatkin taimenia, jotka olivat valitettavasti alamittaisia. Kovia taistelijoita ne olivat kuitenkin kokoonsa nähden! Aitalammella vietetyn yön jälkeen suuntasimme Tuiskukurulle päin. Matkan varrella löysimme valtavasti kantarelleja ja keräsimme niitä ainakin litran. Niitä oli niin paljon, ettemme edes keränneet kaikkia. Näimme myös tunturisopulin!


Tuiskukurussa oli paljon ihmisiä, joten emme edes pysähtyneet sinne vaan jatkoimme suoraan matkaa Luirojärvelle. Jouduimme siellä ylittämään Luirojoen päästäksemme Luirojärven autiotuville. Illalla söimme juustopastaa itsekeräämiemme kantarellien kera - oli herkullista! Myöhään illalla poikaystävä kävi vielä kalassa ja nappasi reissun ensimmäisen ahvenen.



Jalat alkoivat olla jo aika kipeät ja väsyneet, joten päätimme pitää rinkattoman lepopäivän ja kävimme huiputtamassa Sokostin. Sokosti on UKK:n korkein tunturi: 718 metriä merenpinnan yläpuolella. Lähtiessämme Luirojärveltä kohti Sokostia bongasimme kuukkeleita, jotka olivat hauskoja otuksia.


Sokostin huipulta näimme kuinka saderintamat pyyhkivät Luirojärven yli. Luirojärvi oli muuten oikein viihtyisä yöpymispaikka paitsi, että siellä satoi jatkuvasti pieniä kuuroja.



Sokostin huipulta avautui hienot maisemat. Söimme huipulla eväät ja suuntasimme sitten takaisin leiriin.



Palattuamme takaisin Luirojärvelle kävimme vielä kalassa illalla. Minä sain muutaman hauen (joita emme tosin ottaneet), mutta poikaystävä sai kolme hienoa ahventa, joista yksi oli ihan valtava.



Illan ruokalistalla oli itsepoimittuja ja -kalastettuja herkkuja.


Seuraavana päivänä lähdimme taas matkaan. Jouduimme ylittämään isot suoalueet ja onnistuin kastelemaan kenkäni ja sukkani täysin. Suuntasimme kohti Lankojärveä, mutta päätimme yöpyä sen sijaan Rautuojalla nuotiopaikalla, sillä Lankojärvelle meno olisi ollut ylimääräinen koukkaus matkaamme. Kävimme kalastamassa taas, mutta emme saaneet saalista, vaikka poikaystävällä olikin hyvänkokoinen harjus kiinni. Hän sai myös perhovälineillä hauen, jonka päästimme pois.



Päästäksemme Rautuojalle, jouduimme ylittämään tuon kuvassa näkyvän joen, jonka vesi oli niin kylmää, että se sattui. Oli aika järkyttävä, mutta hauskalla tavalla mielenkiintoinen kokemus.






Huomatkaa (ei ole tosin pakko) komea hyttysenpurema otsassani. Yllättävää kyllä, tähän siihen asti matkaa hyttyset eivät olleet pahasti häirinneet olemassa olollaan.


Rautuojalta suuntasimme viimeiselle yöpymispaikallemme Rautulammelle. Sen reitin varrella olikin sitten aivan älyttömästi hyttysiä.


Meitä vastaan tuli polulla tämä suloinen pikkulintu, tunnistaako joku lajia? Luulemme, että se voisi olla joku kirvinen.



Paistoimme viimeisen illan kunniaksi lettuja, nam! Letuista tuli lopulta hyviä, vaikka niiden paistaminen trangialla olikin aluksi aika tuskaista. Jos olet joskus kokeillut, you know what I'm talking about. Seuraavana päivänä lähdimme tunturien poikki takaisin Kiilopäähän.



Siihen asti matkan varrella olimme nähneet paljon erilaisia eläimiä, mm. tunturisopulin ja kuukkeleita, mutta poroista emme olleet nähneet muuta kuin yhden etääntyvän poron pepun ja paljon poron papanoita. Viimeisenä päivänä sitten vihdoin näimme ihan oikeita poroja, joita lähdin seuraamaan (jahtaamaan) yhtä rinnettä ylös. Porot vähän ihmettelivät, että miksi joku seurasi heitä kamera heiluen.



Loppumatkan kävelimme leveää hiekkatietä. Palasimme takaisin Kiilopäähän, jonka hotellista olimme varanneet huoneen yhdeksi yöksi itse asiassa Sokostin huipulla, koska siellä toimi netti hyvin.


Oli mukavaa päästä suihkuun ja vessaan ja oikeaan sänkyyn teltassa vietetyn vajaan viikon jälkeen. Toisaalta huomasin, että vaellus mahtoi olla onnistunut, sillä en tuntenut mitään valtavaa helpotusta palatessani takaisin sivistykseen. Samanlaisen vaelluksen voisi tehdä joskus uudestaankin, ehkä seuraavalla kerralla koiran kanssa?



lauantai 1. lokakuuta 2016

Mitä mun maailmaan kuuluu?

Maailmaani kuuluu ihan hyvää ja kaikkea jännää. Aloitin toisen vuoden opinnot eläinlääkiksessä ja muutin samalla pois kotoa yhteen poikaystäväni kanssa. Olen tuntenut itseni hyvin aikuiseksi suunnitellessani arkeamme, käydessäni kaupassa ja hankkiessani meille muun muassa omat vakuutukset. Hirveän jäntskää ja aikuismaista.






Opiskelut ovat alkaneet rullata mukavasti. Vuosi alkoi eläinten kliinisellä ravitsemustieteellä, jonka tentti oli alkuviikosta. Lisäksi svenska kurs alkoi. Den har gått bra. Jag tycker om vår lärare och lektioner har varit avslappnade. Också uppsatser har inte varit för svårt att göra. Suomeksi vielä sama: ruotsin opiskelu on ollut ihan jees. Viime viikolla alkoivat yleisen bakteriologian sekä genetiikan kurssit, joiden loputtua onkin kahden viikon syysloma. Onneksi tein maatilaharjoitteluni jo kesällä, niin ei tarvitse kuin lomailla. Ja nukkua. Koska väsyttää. Tosin se taitaa kuulua tähän opiskelijaelämään, varsinkin eläinlääkiksessä. Lisäksi lähdemme äidin kanssa pitkäksi viikonlopuksi Englantiin tarkistamaan, että sinne opiskelemaan muuttanut paras kaverini on vielä järjissään ja hengissä. Lomaa siis odotellessa.


Muutimme tosiaan kolmistaan Yetin ja poikaystäväni kanssa Hoasin kaksioon Otaniemeen, sillä poikaystävä opiskelee täällä Aallossa. Muuttamista auttoi suunnattomasti kaikki ne huonekalut ja tavarat, jotka saimme perheiltämme ja sukulaisiltamme, isot kiitokset niistä! Tässä koottuna vähän tähänastisia plussia ja miinuksia:

Plussat
+ Saa olla paljon rauhassa.
+ Kotona on paljon siistimpää.
+ Voi tehdä paljon hyviä kasvisruokia.
+ Voi oikeastaan tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa.
+ Koska asunto on pieni, ei ole niin pitkä matka huoneesta toiseen.

Miinukset
- Joutuu tiskaamaan käsin.
- Pitää kuunnella naapureiden kolisteluja ja muita ääniä, koska asuu kerrostalossa.
- Saattaa kohdata teekkareita ulkoillessa tai ihmisiä rappukäytävässä.

Yetikin on ihan mallikkaasti sopeutunut (alistunut kohtaloonsa) meidän 42-neliöisessä kopissamme. Yllättävän hyvin se on itse asiassa mukautunut kerrostaloelämään: muista asunnoista kuuluvat äänet eivät häiritse sitä ja yksinkin jäädessään se on ollut nätisti. Jos ei lasketa yhtä oksennus-ripuliepisodia, mutta se nyt ei ollut Yetin syytä, että sille iski vatsatauti. Onneksi meillä on parveke, josta voi kuunnella ja tarkkailla muiden touhuja. Ja lenkkeilymaastot täällä Otaniemessä ovat tosi kivat, kun pääsee kulkemaan hiekkatietä merenrantaa pitkin. Lisäksi Yeti on päässyt nyt joka viikko yökylään vanhemmilleni, koska he ovat kinunneet Yetiä sinne. Eipä siinä mitään, Yetikin käy mielellään aina kylässä "kotikotona".

Lopuksi vielä lisää jännittäviä juttuja: olen ajattelut kirjoittaa kandidaatin tutkielmani tämän lukuvuoden aikana. Hurjan jännää. Aiheita pääsee varailemaan ensi viikolla. Meille kerrottiin, että jos kirjoittaa kandin nyt talven tai kevään aikana, niin lisensiaatin tutkielman voisi kirjoittaa jo ensi kesänä kesäkoulussa. Huhhuh. Kiitos, mutta ei kiitos. Jos nyt ensin tehdään se kandi, esitetään se ja toivutaan siitä.



perjantai 12. elokuuta 2016

Navettaharjoitteluni: 2 viikkoa mansikkien kanssa

Ammuuta vaan kaikille! Heti koulun loputtua kesäkuussa suuntasin seuraavana aamuna puoliseitsemäksi Klaukkalaan navettahommiin. Navetta oli noin 30 lypsylehmän kokoinen vanha parsinavetta. Parsinavetta tarkoittaa siis sellaista, jossa naudat ovat kiinni omilla paikoillaan ruokintapöydän edessä. Kesäisin ne laiduntavat ja otetaan sisälle parteen vain lypsyn ajaksi kaksi kertaa päivässä, kun taas talvisin lehmät ovat koko ajan kiinni.


Navetassa oli myös vasikoita, joista nuorin oli vasta viikon vanha. Vasikat olivat hauskoja otuksia: osa ujoja ja osa taas rasittavan uteliaita niiden tullessa imemään haalarin lahkeita, kun yritti siivota niiden karsinaa. Vasikoilla on luonnostaan valtava tarve imeä ja niiden pitääkin päästä toteuttamaan tarvettaan, muuten ne saattavat aiheuttaa hankaluuksia imiessään toisia nautoja aikuisina.


Navetan lehmätkin olivat pääsääntöisesti oikein mukavia. Ei mennyt kuin pari kolme päivää, niin tunnisti lehmät aika hyvin ja tiesi, kannattako varoa sorkkia vai ei. Päivinä, jolloin navetassa pörräsi paljon kärpäsiä, muutama lehmä oli vähän levottomampi, varsinkin, kun utareita räpläsi tällainen kokematon harjoittelija kuten minä. Suurin osa lehmistä oli kuitenkin lauhkeita ja oikein mukavia käsiteltäviä.


Lypsäminen tapahtui putkilypsykoneilla, jollaisesta on kuva tuossa alla. Kone tuotiin katossa olevia kiskoja pitkin lehmän viereen ja maito- sekä ilmaletkut kiinnitettiin katossa oleviin putkiin. Sitten kone napsautettiin päälle ja nännikupit kiinnitettiin lehmän vetimiin. Tämä oli kuulkaa aika jännittävää hommaa, kun lehmillä on niin erilaisia utareita. Muutamalla oli oikein kivat, erillään olevat, pitkät ja korkealla maasta olevat vetimet, joihin oli oikein helppo kiinnittää ne nännikupit. Mutta näitä yksilöitä olikin sitten vain muutama. Joillain utare roikkui ihan maassa asti, jolloin piti kamalassa kyyryssä kurotella niitä vetimiä. Osalla taas vetimet olivat lyhyet tai aivan kiinni toisissaan, jolloin nännikupit irtosivat helposti, kun yritti saada muita kiinni. Oli kyllä hikistä hommaa! Noin viikon jälkeen olin jo niin taitava, että hoidin lypsyt itsenäisesti, kun emäntä teki muita töitä navetassa.


Lehmiä haettaessa laitumelta huudettiin LEEEHMÄ HOOI!, joka tuntui aluksi aika hölmöltä ja nololta, mutta kyllä siihen sitten tottui. Lehmiä paimennettiin sellaisilla oransseilla muovisilla aurausmerkeillä. Lypsylle hakeminen laitumelta oli helppoa hommaa. Parteen kiinnittäminen sujui ihan hyvin, vaikka välillä joku lehmä lähti seikkailemaan ympäri navettaa tai kaksi lehmää tunkivat päänsä samaan välikköön.


Lehmien päästäminen/häätäminen (ilmaisu riippuu lehmästä) ulos navetasta taas oli välillä todella työlästä, sillä aina oli joitain ahneita, jotka jäivät syömään toisilta jäänyttä ruokaa. Niitä sai sitten läimiä oikein olan takaa sillä aurausmerkillä, jotta sai lehmään liikettä.


Pääsin myös näkemään eläinlääkärikäynnin harjoitteluni aikana, kun yhdelle lehmistä tuli utaretulehdus. Lypsettäessä sen vetimestä tuli munakokkelin näköistä maitoa ja hyytynyttä verta. Eläinlääkäri antoi antibioottia ja samalla käynnillä nupoutti myös yhden vasikan. Minä sain leikata saksilla vasikan sarvenaiheiden ympäriltä karvat!


Tilalla oli lehmien lisäksi muitakin eläimiä: lapinkoiria, kissoja, kanoja, kukko ja tipuja. Vähän ennen harjoitteluni alkua tilan emäntä oli hankkinut uuden kissanpennun, joka oli hirmuisen suloinen. Se oli myös älyttömän rasittava, kun se kiipesi lahkeita pitkin terävillä kynsillään, kun istuin ruokapöydän ääressä. Tämä taisi kuitenkin olla oma syyni, kun annoin pikkuisen nukkua päiväunia sylissäni.


Navettaharjoittelu oli todella mielenkiintoinen ja hyödyllinen, sillä minulla ei ollut ennen kokemusta lehmistä. Nyt uskallan kyykkiä lehmän vieressä ja osaan lypsää käsin, jos tarvitsee saada maitonäyte otettua. Tunnen oloni varmemmaksi lehmien seurassa enkä jännitä sitä, että ne esimerkiksi potkaisisivat tai hyppäisivät päälle. Harjoitteluni loputtua ehdin yön nukkua kotona, kunnes lähdin jo junalla seuraavaan paikkaan: Alavudelle sikalaan.